Läski lätisee
Tapahtui Parolan Pyörähuollolla eräänä talvipäivänä...
( sää , oli muistaakseni jotain väliltä harmaa, kylmä ja ankea)
Antti the Owner PP: "Läheks ajaa fätti-sm kisoihin? Saat fillarin lainaan"
Elina (the minä) : " JOOO!"
Siitä se idea sit läks. Ei siinä paljoa mietitty. Vastaus tuli kuin apteekkarin hyllyltä, että mukana ollaan, kuten ne kuuluisat pukamat. Sellanen mä olen. Yllytyshulluutta löytyy. Ennen päätöstä, en ollut edes kokeillut läskipyörää. Mut hinku kisaamaan oli kova. Jotain uutta ja jännää tiedossa, mikä sen mukavampaa!
Alkuvuoden piteli mukamas kiirettä ja pyörän testaus jäi kisaa edeltävälle tiistaille vesiräntä-, moskakakka-, kurajääkelissä. Pyörähuollon tiimi teki hyvää työtä asettamalla rengaspaineita sopiviksi ja antamalla vinkkejä testilenkille sekä valittaessa sopivankokoista menopeliä. Vielä tuli ohjeet mistä löydän latupätkää testiajoon, ja muistutus olla eksymättä, mikä on mulle enemmän sääntö kuin poikkeus...
Sm-kisareitti oli kuvattu ajettavaksi Finlandia-hiihdon latupohjaa pitkin. Helpolta se tuntui reenissä ajella kovaa ja tasaista peltolatua pitkin. Epämukavuustekijät; kastuminen ja jäiset tiet olivat se suurin haaste ja syy, miksi reeni loppui noin ekan puolen tunnin jälkeen. Hanskat kastu ja näpit jääty. Tuli se tuttu rinressa-moodi päälle, piti päästä soffalle lämpöseen pois lenkiltä, kalsan kelin armoilta, kun kosteus tuntui hiipvän luihin ja ytimiin.
Fillarin sain sit huippuunsa viritettynä hakea lauantaina tän testiajon jälkeen ja kisapaikalle ajelin sunnuntaiksi tuttuun tapaan melkein myöhässä ja totaalisen viime tipassa.
Kisakansliasta lippulaput käteen ja tietty nippusiteitä. Tsekkasin reittikartan, joka oli, no punasta viivaa ja katkoviivaa mun silmillä katsottuna. Messilä ja Tiirismaa sentäs otti silmään siitä kartassa. Ja tietty se korkeuskäyppyrä- käyräkuvaaja kartan vieressä metrilukuineen. Se näytti pahemmalta kuin mun sydänkäyrä piiputustilanteessa. (Toisinaan kuulen kyllä olevani täysin sydämetön ihminen, mut kai siellä jotain liikettä piirtyy silti sydänkäyrään..) Se kuvaaja ei siis näyttänyt siltä, kun se käppyrä on jo pelkkää viivaa ja isketään defibrillaattorilla käppyrää takas, vaan sitä kun se vielä ravaa. Kiivaasti ylös ja alas. Mäkiä oli siis luvassa riittävästi.
Kakskymmentä minuuttia ennen starttia vetelin kypärää päähän ja mietin riittääkö tuo sata metriä parkkipaikalta lähtöviivalle verraksi. Onneksi järjestäytymistä lähtöön hivenen myöhäistettiin, niin sain vielä hetken polkea stadikan mäkiä lämmittelyksi.
Paukusta sit liikkeelle kello 13 ja tutut piiputusnousut Tapanilan reitiltä pisti haukkomaan happea heti alkuunsa. Ekassa jyrkässä nousussa tuli myös selväksi, että lehdet loppu takapakasta kesken omalle vellireidelle. Pitokin tuntui olevan samaa tasoa kuin autolla ajelu talvella kuviottomilla kesärenkailla, joista se valtion oma harrastustenrajoittajakin kirjoittaisi sakkolappusen.
Hyvin nopeasti selvisi myös, että reittikuvaus kisojen nettisivuilla oli ihan pelkkää sanahelinää, sitä tuttua myyntimiehen puhetta, pelkkää todellisuuden kaunistelua. Reitti oli todellakin aivan muuta kuin sitä helppoa ajettavaa latupohjaa. Rata oli pitkältä matkalta varsinkin Tiirismaan osalta vaativaa ja kapea polku meni todalla pehmeäksi lauhan sään takia. Toisinaan tuntui ajamisen olevan enemmänkin trapetsitaiteilua pettävässä maastossa, jossa yksi virhe tarkoitti lumipesun ja lumensyönnin yhdistelmää upottavassa umpihangessa. Takaisin läskin päälle ja satulaan kampeaminen oli jo oma urheilusuorituksensa sinällään saati kun siihen lisätään serpenttiininä kiemurtelevan trapetsimaisen polun seuraaminen, sutivat renkaat, vaativat laskettelurinteen kupeita ylös ja alas vievät polut ja puita täynnä olevat jyrkät laskut. Ilmeisesti mulla on jotain supervoimia, magneettikenttä ympärillä tai näkymätön suojakilpi, kun yhteenkään puuhun en onnistunut karauttamaan matkan varrella. Toisinaan tuntui et melkein yritin. Osua niihin puihin. Mietin vain matkalla " pidä keskivartalo tuoreena" ja "vähemmän virheitä vie nopeammin perille."
Tasapaino oli totaalisen kovalla koetuksella ja kiittelinkin mielessäni kovia hiihtoreenejä ja parin viikon takaista tasurihakkausta 40 kilsan Hyvinkää -hiihdossa. ( Pientä kehua naisten sarjan viides oli sijoitus) Keskivartalo pysyi kisan ajan tuoreena ja ajaminen sitä kautta helppona.
Heinsuon ison nousun alla, ekan 10 kilometrin jälkeen, isi "the piiskurimies", jota ei voi miellyttää vaikka kuinka yrittäis tässä maailmankaikkeudessa, oli kuvaamassa ja huuteli vinkkiä ilman että edes pyysin. Isit osaa olla niin huomaavaisia. "Pyöritä tasasesti!", se karju virnistys kasvoillaan ja näpsi kuvia. Ihan kuin se ois saannu omahyväistä nautintoa siitä, että mä rävellän siellä hangessa räkäposkella ja laippa pyörii ihan miten sattuu. Sitä iskän tasanenveto -mantraa hoinkin sit lopun matkaa ja hain pitoa takarenkaaseen.
Messilän mäki tuli ylös asti irvistys naamalla ja tasasella vedolla. Takanani ajanu mies tokaisi puolessa välissä: "Meinaatko tosissaan ajaa tän ylös asti?" Johon huikkasin vastausta " Näitä mäkiä mun isi laitto mut ajamaan nuorena ja sanoi, ettei tuu pyöräilijää jos ei pääse rinnettä ylös." Taas kun isiä mietti oli pakko vaan yrittää kovempaa. Sinne jonnekin laskettelurinteeseen se mies jäi taluttamaan ja mä menin. Polkien eteenpäin. Matkan aikana tuli kehitettyä oma talvipyöräily sanastokin, joka sopi ainakin tälle reitille: mösö-, tosimösö-, puolmösö- ja kovareunainen polku. Kaikkia pääsi ajamaan reitillä. Erityisesti kaikkia erilaisia "mösö" polkuja oli tarjolla koko kavalkaadilta ja helvetin riittävästi. Kauniisti sanottuna.
Maaliviiva tuli uurastuksen jälkeen vastaan ja ylitin sen naisten sarjassa toisena, joten pääsin vielä pokkamaan metallinpalan vitriinin koristeeksi. Tekstiä lukiessa tuli varmaan selväksi, etten keräile lasinorsuja tai posliinikippoja. Mun koriste-esineet on näitä aikuisille "jokainen osallistuja saa mitalin" palkintoja ja joskus sijoitusmeriittejäkin. Pyttyjä, lautasia tai kaulakilluttimia. Toisaalta on sillä lasinorsulla ja osallistumisplakaatilla monesti aika suuri investoinnillinen ero jo pelkästään rahassa mitattuna. Tämän reissun sm-kaulakillutin makso 50 euroa ja bensat päälle. Safkat tuli tietty samaan hintaan ja urkkamehut viel huoltopaikoilla sekä ne pari nautittua suolakurkunpalaa ja kourallinen pähkinöitä. Ja sainhan mä killuttimen lisäksi palkinnoksi kassillisen Oululaisen leipiä, joista tokaisin palkintojen jakajalle kiitolliseen sävyyn onpas ihanaa näin gluteiinittomalle immeiselle. Vähän se katsoi mua äimistellen et kuinkas tähän pitäisi reagoida, joten reippaana likkana vaan tokaisin et kyllä se mies ne sitten syö, kun en itse voi.
Tähän hopiamitaliin liittyen, että jos nyt näitä keräilyesine investointeja tässä pohtii, niin Jorppalan osallistumismitali taitaa olla niitä mun kalleimmaista päästä olevia kaulakoruja maagisella 200 euron hinnalla +matkakulut päälle. Eipä tarvi enää ihmetellä, että mitalihenkareilla toiset tekee kovaa tiliä ja toiset niiden sisällöillä. Itelläkään ei ole ollut rahojen investoimisen kanssa enää pitkään aikaan mitään ongelmia. Aina saa mukavasti sijoitettua ne muualle kuin omalle pankkitilille lojumaan. Saahan sitä mettässäkin polkea ilmaiseksi, jos vain haluaa. Toiset vaan ottaa siitä rahaa ja toiset maksaa. Kuten minä. Jos oikein tulee penneistä puute jonain päivänä, voin vielä yrittää tehdä Nykäset ja myydä noita killuttimia, vaikka romumetalliksi. Kai niistä nyt pienen korvauksen voi saada. Kun kerta talojen kaiteitakin jo pöllitään niiden sisältämän metallin vuoksi.
Mut palataanpas vielä Lahteen ja 24.2.2019 päivään. Palkitsemisseremonian jälkeen, joka oli Lahti-hallissa, sain vielä Isiltä kisarapsa-palautteen, Ihan pyytämättä. "Sä et sit osannu yhtään pyörittää." Oli raportointi noin tiivistetysti asiasisällöltään. Kuten aina ennenkin, isi kertoo totuuden, kaunistelematta. Tasanen veto ja sillai. Dream on ja ehkä ens kerralla sit. Antoi se sentäs pientä lohdutusta ja sanoi, että kärjellä oli enemmän lehtiä pakassa. Ja lisäsi vielä mut tuntien painokkaasti , että varmasti enemmän kokemusta kuin meikäläisellä näistä kinkereistä. No jos jotain, niin nälkää jäi ens vuotta ajatellen. Totesin itsekin siinä lavalla seisoskellessa et sopishan toi siniristipaita minunkin silmieni väreihin ihan kivasti ja korostaisi talven kalvakkaa ihoa kauniisti. Joten lisää reeniä ja katse kohti ensi vuotta.
-Elina
PS: Alla pari linkkiä kisakuviin ja uutisiin
http://www.nic.fi/~skydive/2019%20Finlandia%20Fatbike/#
https://www.ess.fi/urheilu/Urheilu/art2522620
 |
| minä ja läski. |
Antti the Owner PP: "Läheks ajaa fätti-sm kisoihin? Saat fillarin lainaan"
Elina (the minä) : " JOOO!"
Siitä se idea sit läks. Ei siinä paljoa mietitty. Vastaus tuli kuin apteekkarin hyllyltä, että mukana ollaan, kuten ne kuuluisat pukamat. Sellanen mä olen. Yllytyshulluutta löytyy. Ennen päätöstä, en ollut edes kokeillut läskipyörää. Mut hinku kisaamaan oli kova. Jotain uutta ja jännää tiedossa, mikä sen mukavampaa!
Alkuvuoden piteli mukamas kiirettä ja pyörän testaus jäi kisaa edeltävälle tiistaille vesiräntä-, moskakakka-, kurajääkelissä. Pyörähuollon tiimi teki hyvää työtä asettamalla rengaspaineita sopiviksi ja antamalla vinkkejä testilenkille sekä valittaessa sopivankokoista menopeliä. Vielä tuli ohjeet mistä löydän latupätkää testiajoon, ja muistutus olla eksymättä, mikä on mulle enemmän sääntö kuin poikkeus...
Sm-kisareitti oli kuvattu ajettavaksi Finlandia-hiihdon latupohjaa pitkin. Helpolta se tuntui reenissä ajella kovaa ja tasaista peltolatua pitkin. Epämukavuustekijät; kastuminen ja jäiset tiet olivat se suurin haaste ja syy, miksi reeni loppui noin ekan puolen tunnin jälkeen. Hanskat kastu ja näpit jääty. Tuli se tuttu rinressa-moodi päälle, piti päästä soffalle lämpöseen pois lenkiltä, kalsan kelin armoilta, kun kosteus tuntui hiipvän luihin ja ytimiin.
 |
| kivaa oli |
Kisakansliasta lippulaput käteen ja tietty nippusiteitä. Tsekkasin reittikartan, joka oli, no punasta viivaa ja katkoviivaa mun silmillä katsottuna. Messilä ja Tiirismaa sentäs otti silmään siitä kartassa. Ja tietty se korkeuskäyppyrä- käyräkuvaaja kartan vieressä metrilukuineen. Se näytti pahemmalta kuin mun sydänkäyrä piiputustilanteessa. (Toisinaan kuulen kyllä olevani täysin sydämetön ihminen, mut kai siellä jotain liikettä piirtyy silti sydänkäyrään..) Se kuvaaja ei siis näyttänyt siltä, kun se käppyrä on jo pelkkää viivaa ja isketään defibrillaattorilla käppyrää takas, vaan sitä kun se vielä ravaa. Kiivaasti ylös ja alas. Mäkiä oli siis luvassa riittävästi.
Kakskymmentä minuuttia ennen starttia vetelin kypärää päähän ja mietin riittääkö tuo sata metriä parkkipaikalta lähtöviivalle verraksi. Onneksi järjestäytymistä lähtöön hivenen myöhäistettiin, niin sain vielä hetken polkea stadikan mäkiä lämmittelyksi.
Paukusta sit liikkeelle kello 13 ja tutut piiputusnousut Tapanilan reitiltä pisti haukkomaan happea heti alkuunsa. Ekassa jyrkässä nousussa tuli myös selväksi, että lehdet loppu takapakasta kesken omalle vellireidelle. Pitokin tuntui olevan samaa tasoa kuin autolla ajelu talvella kuviottomilla kesärenkailla, joista se valtion oma harrastustenrajoittajakin kirjoittaisi sakkolappusen.
Hyvin nopeasti selvisi myös, että reittikuvaus kisojen nettisivuilla oli ihan pelkkää sanahelinää, sitä tuttua myyntimiehen puhetta, pelkkää todellisuuden kaunistelua. Reitti oli todellakin aivan muuta kuin sitä helppoa ajettavaa latupohjaa. Rata oli pitkältä matkalta varsinkin Tiirismaan osalta vaativaa ja kapea polku meni todalla pehmeäksi lauhan sään takia. Toisinaan tuntui ajamisen olevan enemmänkin trapetsitaiteilua pettävässä maastossa, jossa yksi virhe tarkoitti lumipesun ja lumensyönnin yhdistelmää upottavassa umpihangessa. Takaisin läskin päälle ja satulaan kampeaminen oli jo oma urheilusuorituksensa sinällään saati kun siihen lisätään serpenttiininä kiemurtelevan trapetsimaisen polun seuraaminen, sutivat renkaat, vaativat laskettelurinteen kupeita ylös ja alas vievät polut ja puita täynnä olevat jyrkät laskut. Ilmeisesti mulla on jotain supervoimia, magneettikenttä ympärillä tai näkymätön suojakilpi, kun yhteenkään puuhun en onnistunut karauttamaan matkan varrella. Toisinaan tuntui et melkein yritin. Osua niihin puihin. Mietin vain matkalla " pidä keskivartalo tuoreena" ja "vähemmän virheitä vie nopeammin perille."
Tasapaino oli totaalisen kovalla koetuksella ja kiittelinkin mielessäni kovia hiihtoreenejä ja parin viikon takaista tasurihakkausta 40 kilsan Hyvinkää -hiihdossa. ( Pientä kehua naisten sarjan viides oli sijoitus) Keskivartalo pysyi kisan ajan tuoreena ja ajaminen sitä kautta helppona.
Heinsuon ison nousun alla, ekan 10 kilometrin jälkeen, isi "the piiskurimies", jota ei voi miellyttää vaikka kuinka yrittäis tässä maailmankaikkeudessa, oli kuvaamassa ja huuteli vinkkiä ilman että edes pyysin. Isit osaa olla niin huomaavaisia. "Pyöritä tasasesti!", se karju virnistys kasvoillaan ja näpsi kuvia. Ihan kuin se ois saannu omahyväistä nautintoa siitä, että mä rävellän siellä hangessa räkäposkella ja laippa pyörii ihan miten sattuu. Sitä iskän tasanenveto -mantraa hoinkin sit lopun matkaa ja hain pitoa takarenkaaseen.
 |
| Ellu ja kovareunainen polku |
Maaliviiva tuli uurastuksen jälkeen vastaan ja ylitin sen naisten sarjassa toisena, joten pääsin vielä pokkamaan metallinpalan vitriinin koristeeksi. Tekstiä lukiessa tuli varmaan selväksi, etten keräile lasinorsuja tai posliinikippoja. Mun koriste-esineet on näitä aikuisille "jokainen osallistuja saa mitalin" palkintoja ja joskus sijoitusmeriittejäkin. Pyttyjä, lautasia tai kaulakilluttimia. Toisaalta on sillä lasinorsulla ja osallistumisplakaatilla monesti aika suuri investoinnillinen ero jo pelkästään rahassa mitattuna. Tämän reissun sm-kaulakillutin makso 50 euroa ja bensat päälle. Safkat tuli tietty samaan hintaan ja urkkamehut viel huoltopaikoilla sekä ne pari nautittua suolakurkunpalaa ja kourallinen pähkinöitä. Ja sainhan mä killuttimen lisäksi palkinnoksi kassillisen Oululaisen leipiä, joista tokaisin palkintojen jakajalle kiitolliseen sävyyn onpas ihanaa näin gluteiinittomalle immeiselle. Vähän se katsoi mua äimistellen et kuinkas tähän pitäisi reagoida, joten reippaana likkana vaan tokaisin et kyllä se mies ne sitten syö, kun en itse voi.
Tähän hopiamitaliin liittyen, että jos nyt näitä keräilyesine investointeja tässä pohtii, niin Jorppalan osallistumismitali taitaa olla niitä mun kalleimmaista päästä olevia kaulakoruja maagisella 200 euron hinnalla +matkakulut päälle. Eipä tarvi enää ihmetellä, että mitalihenkareilla toiset tekee kovaa tiliä ja toiset niiden sisällöillä. Itelläkään ei ole ollut rahojen investoimisen kanssa enää pitkään aikaan mitään ongelmia. Aina saa mukavasti sijoitettua ne muualle kuin omalle pankkitilille lojumaan. Saahan sitä mettässäkin polkea ilmaiseksi, jos vain haluaa. Toiset vaan ottaa siitä rahaa ja toiset maksaa. Kuten minä. Jos oikein tulee penneistä puute jonain päivänä, voin vielä yrittää tehdä Nykäset ja myydä noita killuttimia, vaikka romumetalliksi. Kai niistä nyt pienen korvauksen voi saada. Kun kerta talojen kaiteitakin jo pöllitään niiden sisältämän metallin vuoksi.
 |
| hopiaa tuli |
Mut palataanpas vielä Lahteen ja 24.2.2019 päivään. Palkitsemisseremonian jälkeen, joka oli Lahti-hallissa, sain vielä Isiltä kisarapsa-palautteen, Ihan pyytämättä. "Sä et sit osannu yhtään pyörittää." Oli raportointi noin tiivistetysti asiasisällöltään. Kuten aina ennenkin, isi kertoo totuuden, kaunistelematta. Tasanen veto ja sillai. Dream on ja ehkä ens kerralla sit. Antoi se sentäs pientä lohdutusta ja sanoi, että kärjellä oli enemmän lehtiä pakassa. Ja lisäsi vielä mut tuntien painokkaasti , että varmasti enemmän kokemusta kuin meikäläisellä näistä kinkereistä. No jos jotain, niin nälkää jäi ens vuotta ajatellen. Totesin itsekin siinä lavalla seisoskellessa et sopishan toi siniristipaita minunkin silmieni väreihin ihan kivasti ja korostaisi talven kalvakkaa ihoa kauniisti. Joten lisää reeniä ja katse kohti ensi vuotta.
-Elina
PS: Alla pari linkkiä kisakuviin ja uutisiin
http://www.nic.fi/~skydive/2019%20Finlandia%20Fatbike/#
https://www.ess.fi/urheilu/Urheilu/art2522620
Kommentit
Lähetä kommentti