Monttubileet

Kiitos ja kuittaus kausi 2019!

Nämä kuoppajaiset, kunnon mutavelli_monttubileet, koski onnekseni vain triathloonikautta, jotka tuli vietettyä omalta osalta lauantaina Solvallan maastotriathlooni kisoissa. Sen verran kisa oli extreemeä ja muta_creemeä alusta loppuun kaikessa hienoudessaan, että monttuun olisi voinut joutua jopa muutakin kuin pelkkä kilpailukausi. Uinnissa aallot löi vastaan melkein metrisinä, ja pyöräreitti oli luokkaa trial_endurokuski_kalliokiipeily sekotusta luisteluliukkaalla kallioilla. Polkujuoksu osuus tarjosi pummeja, suunnistusta ja joukkoharhailua vielä koko rahan edestä.

Jos edellinen maastotriathlooni, jonka suoritin oli luokkaa pehmeä pururata, niin tämä oli todellakin aivan toisesta ääripäästä. Fillarireitin kallioiden dropit ja kivikot tarjosivat tulos tai ulos haasteen. Tekninen ja kivinen pohja kun ei anna armoa naiselle tai kalustolle ajovirheistä. Niinpä lähdin kisaan melko nöyränä likkana, miettien fillarin osasarjojen melkein halpoja hintoja ja omien polvilumpioideni kohtaloa.

Pari päivää oli satanut ja reitin juuret ja kalliot olivat lämmittelyajossa testattuna niin liukkaita, että lähdin liikkeelle 0,8 baarin paineilla, joka tuntui melkein vanteella ajamiselta. Helpoilla pätkillä tuli varmasti rullaavuudessa takkiin, mutta fillari toimi loistavasti alustaan ja sain tykittää metsässä justiinsa niin paljon kuin uskalsin antaa palaa. Tämä tarkoittaa matomaista menoa, kiemurtelua ja läähättämistä sekä kunnon runttaamista ylämäki_osuuksilla ja ylöspäin ajettaviin droppeihin. Vastapainona läähätys_väännölle menin mentaalilla fillarilla pääsee ilmaiseksi polkematta alaspäin, joten mielipuolista dh-ajoa alamäissä ja paria ristinmerkkiä  ja avemariaa  montun pohjalla kiitokseksi selviämisestä. Vaikka en totaalisen tyytyväinen omaan ajosuoritukseen jälkikäteen olekaan, muutaman pummin ja ajovirheen takia, niin reikäpäinen ajotyyli ja maastoon sopivat paineet toi plakkariin naisten nopeimman pyöräajan.

Juoksukin kulki fillarin perään mukavasti jalkojen ja jaksamisen osalta. Päätin ilmeisesti tästä syystä pidentää kisaa ja ottaa vähän lisälenkkiä matkan varrelle. Reittimerkit olivat pieniä lippuja maastossa, joiden seuraaminen oli toisinaan itselle ja usealle muullekin harhailijalle maastossa aivan liian vaikeaa. Olen yleensä se ainut, jonka silmät poukkoilee kuin pingispallot ja tarkkaavaisuus heittelee asteikolla maa-meri-laiva, ylös-alas ja ympäri. Nyt meitä oli monta samanmoista flipperisilmää eksynyt samaan metikköön seikkailemaan keskenänsä.

Sen verran suunnistajaa suonissani kuitenkin virtaa että tajusin, koska lippusiimoja ei enää näkynyt ja oli syytä ottaa 180 astetta taaksepäin ja alkaa etsimään oikeaa reittiä. Pummeja mahtui kummallekin kierrokselle ja viimeisen kierroksen lopussa meitä oli iso joukkio, jotka missasivat käännöksen oikealle reitille. Maaliviivan ylitin kolmantena naisena, vaikka ylimääräistä juoksua tuli reilu kilometri matkan varrelle. Vähän tietysti jäi hampaankoloon tästäkin, kun oma sijoitus himmeni nähdessäni muutaman kilpailijan juoksevan väärään suuntaan ja olevan maalissa edelläni. Eipä voi todeta kuin hattua päästä, ilman reittimerkintöjä maaliin löytäminen on ainakin itselle vielä haasteellisempaa. Hyvä fiilis jäi kisasta ja fillarireitti tarjosi sopivaa harjotetta tuleviin Evon sm-kisoihin.  Tosin tästä kisasta viisastuneena pitänee muistaa ajaa suu kiinni Evolla. Toisella pyöräkierroksella auki ammottavaan monttuuni lensi laskussa ampiainen, joka pisti kitarisoihin kakoessani pörriäistä ulos. Suurin pelkoni oli, että nielu turpoaa umpeen, jota onneksi ei tapahtunut. Ea-miehen ohittaessani (joita oli reitin varrella useampi) huutelin varmuudeksi löytyykö kyypakkausta. Ei kuulemma ollut, joten pieni pelko persauksissa jatkoin kisaa. Maalissa vasta nieleminen alkoi tuntua vaikealta ja korvaa, leukaluuta, nielua ja poskionteloa särki ja nielu tuntui turvonneelta. Sain ensiapupisteestä antihistamiinia ja särkylääkettä, jotka auttoivat olooni. Totesivat vain, että sen verta on addrealiiniä ollu kropassa liikkeellä, että kisa meni ilman suurempia oireita maaliin asti. Onnekseni, ei näytä olevan vaaraa anaflaksiin, jos pimppari päättää toistekin kiduttaa meikäläistä pistämällä.

Ennen maastotriathlon kisaa kävin ottamassa tuntumaa maastopyöräilyyn 11.8 Jämi mtb84 kisassa. Jämiltä jäi suorituksen osalta eniten mieleen tankkaaminen ja sen epäonnistuminen kisan aikana. Puolessa välissä kilpailua noin 40 kilometrin kohdalla join urkkajuomaa juottopisteeltä ja juuri vähän aiemmin olin vetässyt geeliä nassuuni. Hyvien bileiden jälkimaininki_olotilaa kuvaavan fiiliksen sain luotua vatsaani pyörimään. Sen verta kiersi ja väänsi, että aina välistä oli vedettävä kaari olan yli ja toivoa, ettei osu takana tulevaa ainakaan suoraan nassuun. Vaikka no, taktiikkahan se tuokin. Toiset kiilaavat kilpakumppaneita reitiltä, toiset yrjöö kilpakumppaneiden päälle voittamisen toivossa.

viides sai itkeä tyynyynsä sijoitustaan

Kukaan ei tiettävästi  jättänyt kisaa kesken oksennussateen sokaistamana, joten ens kerralla pitänee hioa toinen taktiikka käyttöön.
Parikymmenen kilometrin yrjökyyditys metsässä riitti kuitenkin parantamaan omaa olotilaani. Loppumatkan väänsin kampea taas hampaat irvessä. Olin kiinni viimeiselle juottopaikalle mentäessä neljännessä tilassa, mutta kova jano ja tyhjät pullot pakottivat pysähtymään ja täyttämään juomavarastoja. Kanssakilpailija pääsi ilman pysähdystä ja vaikka kuinka yritin vielä kuroa eroa kiinni viimeisen 10 kilometrin aikana, oli maalissa minuutti väliä minun harmikseni ja sijoitus viides naisista. Kisa oli muutenkin aika moista jojoilua, yrittäessäni löytää sopivan vauhtisia peesejä. Epätasaisuus söi jalkoja ja voimia, joka varmasti vaikutti omaan loppuaikaan. Palkintosijalle suoritukseni riitti joka tapauksessa ja sain uuden tyynyn kotiin vietäväksi. Lisäksi tankkaamisesta tuli hyvää oppia suhteessa omaan kroppaan ja Solvallan maastotriathlon kisoissa en kärsinytkään samoista juopottelu ja syöpöttely virheistä kuin näissä karkeloissa.

Mä ja miehet

Kirkkain voittajan kruunu tuli kutreilleni Kanta-Hämäläisittäin suht merkittävässä jokamiestriathlooni kisassa Hauholla aiemmin samaisella viikolla Jämin kisan kanssa, elokuun taitteessa.

Jokamiääs, jota voisi tituleerata nimityksensä vuoksi sanasemanttiseksi suomijuntiksi, trendikkäästi mielummin yhdenvertaisuus_periaatteella jokahenkilöksi.  Vaikkakin allekirjoittanutta voisi  jokamieheksi ehkä luullakin maalikuva_viiksien perusteella jokahenkilön sijaan.

Kaverini myös tokaisi julkaisemistani kisakuvista instagramissa, kisasinko oikeasti vain miesten kanssa, kun naisia ei kuvissa juuri näkynyt. Joten dou! Ihan vaan tiedoksi kaikille muillekin somettajille, että syynä tähän miesten kanssa kuvissa juoksenteluun ei siis ole ikäkriisin tuoma sukupuoli-identiteetin uudelleen etsiminen jokamiesten joukossa, vaan yksinkertaisesti kiitettävän hyvä pyöräilyaika, jolloin seuraavat naiset saapuivat juoksureitille vasta parin minuutin viiveellä.

Hymyily onnistuu palkintojen jaossa
irvistyksen sijasta.

Siitä en kyllä ole ihan varma juoksivatko miehet reitillä  pikemminkin karkuun minua vai minä heitä. Juoksuajoista päätellen minä olin se jahtaaja. Ihan parasta terää ei tossujen liikuttamiseen Hauhonraitilla löytynyt, mutta riittävän suurella erolla juoksuun lähdettäessä, sain pidettyä kilpasisaret takanani aina maaliviivalle asti.  Hauhon kisa tuli vielä hyvään saumaan heti Pirkkala-triathlooni voittoni perään, joten sain hyvää nannaa itsetunnolle lyhyestä voittoputkesta.

Hauhon kisasuoritus oli omasta mielestäni kauden parasta menoa; varmaa, tasaista ja kovaa. Samaa kaavaa toivotaan ensi kesän kisakarkeloihin. Näillä eväillä suuntaan katsetta treenikaudelle sekä syksyn muutamiin maastopyörä_koitoksiin ja juoksu_hömpsöttelyihin. Tarkoituksena olisi saada rakennettua teräksinen triathloni_typy ensikaudeksi starttiviivalle. Ja mielummin maalikuvassa sit vienosti hymyilevänä ilman viiksiä kuin monsterimaisen irvistyksen kera. Saa muutaman kerran ainakin peilin edessä harjoitella poseerauksia talven aikana.

Elina