OLE TARKKA OTA PIRKKA

romumetallimuija

Mainoslause osu ja uppos. Raapustin nimeni Pirkanhiihdon osallistujalistaan. Sanoin vielä ääneen tolle miehenketaleelle, et tottakai mä lähden sinne voittamaan koko p*skan, vaikka todellisuudessa en ole edes pitänyt suksia jalassa yli viittäkytä kilsaa kerrallaan. Viikon makasin ja palauttelin edellisen viikon sm-kisoista. Se oli mun valmistautuminen 90 kilometrin raastoon.

Hiihtokauden aikana kristallipalloni oli vakuuttavasti osoittanut, ettei kansallisissa hiihtokisoissa ole tarvinut pallia heilutella naisten sarjassa. Aina mahdollisuuksien mukaan olenkin piiloutunut sinne "kohti kuolemaa tässä jo mennään" veteraaniluokkiin, jotta tuloslista näyttää omalle silmälle edes tyydyttävältä. Faktahan se on, että degeneraatio alkaa jo kolmekymppisenä, niin ei mun sarkopenian kutistamilla lihaksilla ja murheita nähneellä sydämellä voi kilpailla kuin kaltaisiaan kehäraakkeja vastaan. Pakko kai myöntää,  kuulun selkeästi ryhmään  selittelevät urheilijat. Leuka liikkuu, muttei mikään muu.

Maajoukkueen pojjaat puhuvat hiihtokielellä isoista pyssyistä, kaikkien matkojen konkareista, todellisista "hiihtosuuruuksista." Omaa statusta alan slangilla kuvailisin "semi -tussariksi." Ei syty, pamahda tai räjähdä, millään matkalla. Pikkasen voi vinkua piiputtaessaan. Ei ihan made in China kamaa, mut samaa tasoa toimivuudeltaan. Laatuominaisuuksistani huolimatta, lähdin henkselit paukkuen hiihtelemään Pirkan kohtuullisen, tai jopa kohtuuttoman, pitkää distanssimatkaa.

Lähtölaukasu pamahti kello 11.00 Niinisalossa. ( toim. huom. rinressa unikeko kiittää, pertsan klo 7.00 startti oottaa sit eläkeikää, kun aamukampa kertoo lomanalun sijaan lopunalkua ja herääminen on jo itsessään suuri ilo.)
Sain hyvän, mutta maltillisen lähdön ja karautin heti piikkiin. Suksi toimi kuin unelma, karkealla rouhitulla pohjalla. Poikkis-huoltajani huuteli Jämin n. 20 km huollossa, että kärjessä mennään. Kuuluttajakin toisteli mun nimeä ja hölötti jotain, mistä en saanut selvää. Jämin pisteen jälkeen se lento sitten loppuikin, kuin kanalla konsanaan. Kumpuleivassa kangasmaastossa oli seuraavat 20 -30  kilsaa uutta lunta ja aurinko porotteli lumeen mukavasti kosteutta.

"Mitä?!!? AI määä johdan?!"

Seuraavaksi luvassa napakkaa kritiikkiä suksihuoltajalleni; ( SE kanan aivo-ääliö, alias minä toisessa persoonassa) oli näppäränä katsellut voiteluvinkit naamakirjasta ja vetänyt rutikuivan lumen pulveria oikein huolella pohjaan. Olipa sukset saunaseuranakin perjantaiehtoolla voiteen imeytyksessä. (Voin kertoa, että aiemmin sain ihmetteleviä katseita mieheltä koskien sitomisleikkejäni suksien, vöiden ja saunan kanssa.) Nykysellään suksisauna ei tuota reaktiota. Puikot siirtyy sivuun kavutessa ylälauteelle.
Suksivoitelusta tietämättömille selvennykseksi; fluorimömmöjä voi helposti verrata muihin lentoa antaviin pulvereihin, enkä puhu nyt tomusokerista. Valkosta jauhetta, jos oikein osaa käyttää lisäävät ne kummasti vauhtia ja tuottavat mielihyvää.  Kaikille jauheille on yhteistä myös se, että ne takavarikoidaan lentokentän turvatarkastuksessa. Tosin fluoripulverin kanssa saattaa selvitä ilman peräsuolitutkintaa ja poliisikuulusteluja.

Palataan takaisin ladulle. Siinä kostealla hangella meinas itku tulla, kun suksi kuoli alle. Mietin et tähänkö tää kisa nyt loppu. En ikinä voi selvitä maaliin asti. Ei ollu korvamatona Nykäsen siteeraus suksista; "Sukset on kuin naiset hyppäät päälle, niin aina lentää." Mun versio oli jotain; "Sukset on kuin lintsin vuoristorata; kun on meno parhaillaan jarrumies pilaa kaiken."

Hain luistoa ladulta laskuissa ja lykin "pökkää" välillä muutenkin, jotta pääsisin edes eteenpäin. Joissain Hämeenkyrön lentokentän jälkeen, puolimatkassa tuli taas jäisempää lunta ja suksi antoi elpymisen merkkejä. Samalla hartioita piiputti parin kilon juomareppu, jonka röörit ja lötkisgeeli olivat jäätyneet. Huutelin kisaorjalle ( mm. naulakko, autokuski, kuvaaja, tsemppari ja fustraatioviemäri= nalkutuksen sietäjä-poikkis), että äkkiä seuraavaan huoltoon olis liivienriisuntaa tiedossa. Enää ei myöskään kuulunut " kulta oot eka" huutoja.
Heivasin lisäpainot hankeen juoksuosuudelle lähdettäessä ja toivoin kisaorjalla olevan aarteenetsintään viittavia kykyjä. Näinkin huoltomieheni kaaralla liikenneympyrässä ja viittoilin suksenkärjellä juostessani, että tonnepäin siellä saalis lepää!

Ellu ja vassun vaikeus

Onneksi olin pari geeliä laittanut hätätapauksia varten vyötärölle, joilla oli selvittävä koko reissu. Toisen nappasinkin ennen juoksua ja huomasin kramppeja selkälihaksessa suksille siirryttäessä. Mulle se on vinkki kilpailutilanteissa, että geelien imutus on lopetettava, jos haluan säästyä kangistumisilta.

Tämä oli  kuolemasuksen lisäksi toinen hetki, kun tuli kiitos ja kirosana. Tiesin pahimpien nousujen olevan vielä edessä ja loppujen 40 kilometrin taittuvan lähinnä pyhällä hengellä ja taistelutahdolla.  Onneksi riippakiven heitto helpotti hiihtämistä  ja sain puskea kunnolla vassua seuraaviin pitkiin nousuihin. Olihan siinä hyviä jojoilu -peesejäkin tarjolla ja koukku pysyi kiinni mäkiosuuksilla seuraavat 10 kilsaa ainakin.

70 kilsan tietämillä alkoi toisenlainen jojoilu-efekti. Aina paikkapaikoin tuli uutta lunta suksien alle. Meno hyytyi kuin se persuksillee putoava kana. Mun peesitkin meni ja loput siitä letkasta. Katselin haikeasti ja haaveilin sähköavusteisista suksista samalla  kun otin aukealla suoralla puolisen kilometriä väliä edessä meneviin selkiin. Sinne ne kaikkosivat horisonttiin ja mä jäin. Tätä mennäkkö vai eikö mennä matkailua olikin sit loppukilsat.

15 kilsaa ennen maalia tuntu et vatsa velloo kuin ruotsinlaiva ja energiat ovat lopussa. Muutaman mehumukin heitin huollosta rinnuksille ja suunpieliin ja selvisin ikävästä loppunousujen "havuja perkeleestä "ehjin nahoin Ylöjärven vesitornille asti vihreäksi värjäytyneessä maastossa.

Maaliviiva

Lopulta vastaan taas tuli rakastamani maaliviiva. Ensimmäisenä sain halit kultsilta ja pytyn käteeni. Kuulutuksesta sain selvää, että olin naisten sarjan kolmas. Sijoitus tuntui sillä hetkellä taisteluvoitolta. Luulin romahtaneeni huomattavasti enemmän sijoituksellisesti ja ajallisesti suksikamppailujeni kanssa.

Päätin kuitenkin, että haukun voitelijani heti kun löydän lähimmän peilin. Voitto tuntui jääneen harmillisen lähelle, mutta kuitenkin liian kauas.

Oli meillä porukassa kahden hiihtäjän lisäksi yksi menestyjäkin. Chauffeur alias kisaorja nappas matkalla pikavoiton  selfiekepistä Nokian tietämillä.  Kai se halus varmistaa, että mun saamat metallinpalaset ei oo niitä kalleimpia investointeja tällä reissulla. Nyt sitten odotellaan valtiolliselta harrastustenrajoittajalta postia ja valokuvaushinnastoa.

Elina