Sähellystä Sääksessä
Pitkästä aikaa taas kisahommissa ja blokiakin pukkas, vaikkakin reilu viikon viiveellä. Kisasuorituksen sisällöstä voi päätellä paljon pelkäst otsikosta.
Lämmittelyt sikseen ja suoraan asiaan. Oma virallinen triathlonkausi tuli korkattua Nurmijärvellä puolimatkan muodossa reilu viikko sitten sunnuntaina 5.7. 2020.
Ilmoittautuminenkin tapahtui sillain oikein hyvissä ajoin tiistaina, kun kisa oli sunnuntaina. Mukaan lähdin enemmänkin hetken mielijohteesta testata omaa jaksamista kuin suunnitelmallisesti valmistautua koitokseen.
(Huom. mainittakoon tähän väliin, että yksi maastoriathloni tuli vetästyä jo kesäkuun alussa, joka ei nyt ansainnut edes itkuvirttä blokin muodossa. Siitä ei enempiä mainintoja tähän raapustukseen kuin se, että sijoitus oli siellä kympin ja kuoleman välissä ja muijan selkäranka suorittamisessa oli sitä taipuisaa imurinletkua...)
Sääksen kisakeskukseen saavuin hyvissä ajoin Helenen (tämänkertainen kisakamuni) kanssa,
noin niinkuin oman mittapuun mukaan, mikä tarkoittanee reilusti yli tunnin aikalimiittiä starttiin. Myös kisareitit ja vaihtoalueen toimintakaaviot yritin selvittää ottalohkooni ennennäkemättömällä tarmolla, koska nyt oli sellanen kutina persauksissa ( enkä tarkota mitään hiivaan tai satiaisiin viittaavaa), että jos en nyt oikeasti yritä saada selvyyttä kisajärjestäjän kyhäämästä arkkitehtuurista saattaa tästä tulla tulla yks kilpaurani suurimmista harharetkistä. Meitä oli siinä isompikin joukko haahuilemassa ympäriinsä yrittäen selvittää reitit ja töttöröt, mihinkä kääntyä ja mistä.
Yhteisvoimin saatiin rakennettua jonkinmoinen hatara kaavio reiteistä, joita noudattelin kilpailussa kohtalaisella menestyksellä. Suurin pummi väärän pyörältä pois nousupaikan lisäksi tuli fillaroidessa, jossa missasin yhden käännöksen posotellessani alamäkeen oikein aero-munamaisena ohjaamon tikuissa roikkuen katse kiinnitettynä sulkuviivaan. Nostessani taas päätäni etiäpäin nähdäkseni tuli mieleen minne ne edellä menneet perät olivat äkisti hävinneet. Pystyin vaivoin erottamaan vaimeaa torven tööttäilyä. Hiljensin vauhtia ja kurkin ympärilleni. Onnekseni siinä oli laajaa ja aavaa peltoaukeeta pitkän matkaa, ja kaukana horisontissa aiemmin ohittamani risteyksen jälkeisellä bussipysäkillä seisoi motskari kuskeineen parkissa vilkuttelemassa ja tööttäilemässä. Hetken aikaa odottelin autoletkan ohiajoa ja pääsin ympäri kirmaamaan takaisin reitille ratsuineni.
Ennen harhaanajo_episoodia olin jo pulikoinut vajaan pari kilometriä, joten kerrotakoon siitäkin räpiköimisestä muutama sananen.
Ensimmäisen kilometrin kauhoin ja sätkin kuin kala kuivalla maalla, jonka jälkeen olin jo niin
uuvuksissa ja haukoin happea silmät pullistuen päästä kuin särjellä konsanaan. Tekniikkakin muuttui väsyn pukatessa enemmän lipuvaksi yhteistyöksi kuin painimiseksi järviveden kanssa.
Uintireitin lopussa oli itselle vaikein haaste, kun onnistuin suunnistelemaan väärältä puolelta poijua autopilotti päällä.
Sain näköhavaintoa toisesta uivasta purjekalasta ja tuli siinä vetästyä uparit ja otettua muutama lisämetri uiden takaisin ns. oikean eli kisareitin mukaisesti. Kornia sinänsä OikeanReitin Mikkokin kuulutteli samalla että hienosti menee, just niinkuin käsikirjoituksen mukaan, että sieltä tullaan vähän lisämetrejä hakien. Niinkuin aina, olis voinut lisätä, jos olis tunnistanut sen nahkakuulaa muistuttavan lakin ja ufolasien alta kuka siellä taas sekoilee.
Jos jotain postiviista tästä rävellyksestä voi sanoa oli se, että uintitahti sentäs vähän parani siitä kesäkuun alkusesta kuolleen kalan kellunnasta, josta minun ei siis pitänyt mainita sen enempää kuin blokin alussa kerroin. Edellisessä kisassa olin siis ollut kuin tönkkösuolattu muikku uuden pukuni sisällä, jonka tästä syystä siis päätin laittaa 60 asteiseen saunaan lämpiämään yöksi päivää ennen tätä kisaa. Ihan vaan ajatuksella että josko sitä mahtuis ahtaamaan berberinsä neopreeninakinkuoreen ihan vaan vähän paremmin. Näin jälkikäteen tuli mietittyä että whaaat, mistä näitä ideoita mun päähän oikein satelee. Pitää mennä järjestämään luonnontieteellis-kokeellinen testi säilyykö kumikala hengissä saunassa, ja vielä täysin uudenkarheana, hyvä kun hintalapun saanu irrotettua. Normaalisti ajatteleva ihminen ehkä kokeilis vältellä ennemmin sitä jääkaapin valoa ja sulattaa jotain muuta pois kuin pankkitilin saldoa ja neopreenia kiinni saunan ylälauteisiin.
Sääksestä nousin kiristävä kumipuku päälläni uimalakkia heitellen ( ja tässä tapauksessa nuukana tyttönä myös keräillen) ja lähdin juoksemaan vaihtoaluleelle. Läähätin ja puuskutin kuin viimestä päivää, jotta saisi höngittyä kehon mahdollisimman puhtaaksi ja jalat tuoreiksi ennen pyörälle nousua. Fillari lähtikin hyvin liikkeelle, liekö sitten alun alamäki vaikuttanut tuntemukseen. Muutenkin fillari kulki suht tasaisesti koko matkan, suurimmat haasteet pyöräreissussa olivatkin tankkaukset maastopyörästä lainatun tankolaukun kanssa, jossa lippakansi( EN enää ikinä ota sitä minnekään!) repsotti vähän väliä auki ja eväät meinas olla levällään kuin Jokisella konsanaan siellä samasella Vihdin tiellä, jossa harhailin. Onnekseni sain rävelleltyä sen verran kotelon kannen kanssa, että suuremmilta hävikeiltä vältyttiin ja ainakin osa snikersin ja raakapatukan paloista meni kitusiin eikä ohiajavan auton tuulilasiin. Se on jotenkin jännä ettei sitä kerrasta opi, että joku tavara on täys p*ska tai soveltumaton noin niinkusta käyttöön. Tahkolla nimittäin lensi eväät pöpelikköön samasesta laukusta laskiessani Kinahmilta alas jo melkein alkutekijöissä kannen mekanismin pettäessä. Onneksi ei ollut kännykkä asetettuna laukun kannen muovin alle sille tarkoitettuun paikkaan. Olis sekin saanu kunnon kyydit ja päätynyt puskaradioksi jonkun kannon tönöön niitten mun poislentäneitten eväitten viereen jäniksiä viihdyttämään.
Haasteet fillarilla ei ihan tähän laukkuleikkiin jääneet. Onneksi kisaan osallistunut kaverini oli sen verta reipas ja aktiivinen savolainen ja toimi meidän hitaitten hämäläisten puskaradiona. Hän kävi kytiksellä pyöräilyreiteillä jo edellisenä iltana ja informoi tiepäällysteiden kunnosta. Hän oli myös bongannut naamakirjasta ko. riathlooni järjestäjän sivuilta suht "mielenkiintoisia" kuvituksia niin sanotulta asfalttitieltä. Osas varottaa, että saattaa olla vähä pomppusempaa reittiä tiedossa ja että levykiekkoki voi olla syytä jättää soitinkoteloon, jos haluaa sen pitää vielä tallessa ilman suurempia halkeemia.
Tästä "faija ajetaanhan huomenna se mökkitie" -informaatiotulvasta hätääntyneenä päätin jättää harkkavanteet alle "made in china" kuitukiekkojeni sijaan ja painelin jopa motonettiin ostamaan kaasupatruuna_härvelin avukseni. Tosin varasisuria en kuitenkaan muistanut hommata. Onneksi kisakaverini Helenellä oli mukana kaks varakumia ja sain pummattua toisen itselleni kisapaikalla.
Jonkinmoiseksi etiäiseksi tätä varustautumista renkaanvaihtoon voisi kutsua, koska toisella pyöräkierroksella se kumi sitten oikeasti pamahti rikki huonokuntosimman tiepätkän alussa. Pari kirosanaa, ei kiitosta, ja muija hommiin. Joku reitinvalvojana toimiva kolme kertaa meikäläisen kokonen järkäle tusautti motskarillaan siihen viereen toljottelemaan kuis mun renkaanvaihtobisnes sujuu.
Tasan kaks kertaa mulla on ollut kisassa varasisuri mukana. Ja kummallakin kerralla se on ollut ilmainen. Ja kummallakin sitä on tarvittu. Viimeksi se tapahtu Jämillä ja nyt uudestaan. Jämillä oli mukana ilmasiks kaupasta saatu "ota tästä" sisuri, jota jumppasin yhdellä rengasraudalla helvatin korkeilta vanteilta yli puolituntia sormet veressä irti. Saatuani sisurin paikalleen aloin pumppaamaan ja siitä "ota tästä ilmasta helpotusta " kumista katkes venttiili. Voin todeta, että jos joskus on ollut musta hetki elämässä niin justiinsa ainakin tuolloin. Sillä kerralla joutu huutelemaan ohiajavilta uuden sisurin ja sain vielä palomiehen avukseni vaihtamaan toisen sisurin paikoilleen.
Tällä kertaa ei tullut hätiin palomiestä, oli vaan iso motskamies seisoksimassa vieressä ajovermeet niskassa, tumput suorana. Suurin apu oli tiukka tuijotus. Olin oppinut edellisestä jumppatuokiosta siellä Jämillä, että niitä rautoja kannattaa olla useampi mukana, jotta se päällikumi nousee vähän helpommin irti. Uutta tilalle ja aloin tutkimaan sitä ostamaani kaasupatrunaa. Olisin laittanut pienen inan ilmaa jo ennen päällikumin asennusta, jotta se sisuri ei jää sinne väliin. En saanut siitä patruunasta ihandustakaan, vaikka kuinka sitä vääntelin käsissäni tuskaisena.
Huikkasin möhkölle sattusko sillä olemaan pumppua motskarin kyydissä mukana. No ei ollut.
Löin sen patruunan sille käteen, ja sanoin et selvitä sä, miten se värkki toimii ja aloin samalla säästääkseni aikaa nostelemaan varovasti päällikumia paikalleen sisurin ollessa edelleen täysin tyhjänä. Rukoilin samalla, että se sisuri ei vaan jää mistään väliin ja rikkoonnu. Kun olin saanut kumin paikoilleen käännyin takas motomöhkön puoleen ja kysäsin oliko se onnistunut ratkasemaan patruunamysteerin. No ei ollut. Muutama epätoivoinen painelu vielä itse siihen päälle, tuloksetta ja ainoana vaihtoehtona oli alkaa huutelemaan kuin epätoivoinen liftari konsanaan ohi ajavilta olisko pumppuu. ( Oma varapumppu oli ottanut livohkkat Tahkolla satulalaukusta, surkean vetoketjun ansiosta... Motonetin valikoima petti, kun niiden minipumput oli loppu ja paikallinen pyöräverstaskin oli todettu olevan lomalla jo aiemmin päivällä, kun olisin tarvinnut fillariini keskiölaakeriin suojakumia. Sen kumin taiteilin omin kätösin garminin kumikiinnitysrenkaasta ja
moottorisilikonista.)
Vanhempi herrasmies pysähtyi auttamaan ja todellakin tuli kuin tilauksesta taivaanisältä.
Hän kertoi olevansa ajelemassa siellä reitillä tsekkaamassa, jos joku sattuu tarvitsemaan apua.
Pelastajanikin kokeili ensin kanssa patruunan räjähtävyysherkkyyttä, tuloksetta, jolloin yhteistuumin totesimme, että nyt vaan äkkiä ilmaa pumpulla sisään. Ilmeisen kovakuntoinen auttaja oli, koska sanoi että siinä pumpatessa tuli lämmin, kun pyöräillessä olikin ollut vähän vilu. Ite olin siinä pikkutrikooasussani ja toinen oli vuorattuna vaatteilla ku olis ollut ihan eri vuodenaikaan paikalla. Kiinnitin renkaan ja kiitin vuolaasti kumpaakin avustaajaani ja lähdin raivokkaasti polkemaan ohi ajaneita kiinni.
Onnistuinkin napsimaan päitä kiinni ja yllätyksekseni huomasin juoksuun päästessäni olevani toisena. Ero kärkeen oli kuitenkin venynyt pitkäksi kuin nälkävuosi konsanaan, mutta takana tuleviin olin saanut revittyä fillarilla kohtalaisen hyvän kaulan. Luulen, että holtiton ajotyylini saattoi olla osasyynä. Tuli pahimmalla pätkällä otettua tt-airit muutamista hyndistä ja todettua, että ei se hiilikuitufillari landatessa jousta tuumaakaan ja tolla munamankelilla jos lähtee enemmänkin röykkyreittejä ajaan saa paikat irti hampaista hyvin äkkiä. Oli siellä reitillä yks 90 mutkakin, jossa lähti renkaat sladittamaan ja ohjaus heitti siihen malliin, että meinasin mennä tutkimaan horsman levinneisyyttä ojanpohjalle noilla leveysasteilla kummallakin kierroksella.
Juoksussa sijoitukseni näytti melko stabiililta, joten keskityin nautiskelemaan ( niin paljon kuin juoksusta nyt voi uinnin ja pyöräilyn jälkeen pehmellä ja mutaisella ja soiselle metsätiellä nauttia) ja yritin pitää juoksun rentona ja tasainena koko matkan. Onnistuikin tässä suht hyvin ja maaliviivan ylitin samalla sijaluvulla, toisena. Talvella tuli hommattuan sykemittarikin, josta en kyllä vielä muistanut painella mitään vaihtoja tai moodeja ( mulla on vaan yks- ja yleensä täysiä) jolla mennään alusta loppuun. Mittari näytti keskisykkeiden olleen VK1 alueella, joten itselleni suoritus oli juuri sellainen, mitä lähdin hakemaan, hyvä harjoituskisa eikä liian kovilla tehoilla. Näillä eväillä kohti seuraavia koitoksia. H
uomenna olisi tarkoitus suorittaa SuurJoroinen yhdessä TCC-seurakavereiden kanssa. Toivottavasti ilman renkaanvaihtotalkoita tai muita kommervenkelyksiä.
Elina
 |
| palkintojenjako |
Lämmittelyt sikseen ja suoraan asiaan. Oma virallinen triathlonkausi tuli korkattua Nurmijärvellä puolimatkan muodossa reilu viikko sitten sunnuntaina 5.7. 2020.
Ilmoittautuminenkin tapahtui sillain oikein hyvissä ajoin tiistaina, kun kisa oli sunnuntaina. Mukaan lähdin enemmänkin hetken mielijohteesta testata omaa jaksamista kuin suunnitelmallisesti valmistautua koitokseen.
(Huom. mainittakoon tähän väliin, että yksi maastoriathloni tuli vetästyä jo kesäkuun alussa, joka ei nyt ansainnut edes itkuvirttä blokin muodossa. Siitä ei enempiä mainintoja tähän raapustukseen kuin se, että sijoitus oli siellä kympin ja kuoleman välissä ja muijan selkäranka suorittamisessa oli sitä taipuisaa imurinletkua...)
Sääksen kisakeskukseen saavuin hyvissä ajoin Helenen (tämänkertainen kisakamuni) kanssa,
noin niinkuin oman mittapuun mukaan, mikä tarkoittanee reilusti yli tunnin aikalimiittiä starttiin. Myös kisareitit ja vaihtoalueen toimintakaaviot yritin selvittää ottalohkooni ennennäkemättömällä tarmolla, koska nyt oli sellanen kutina persauksissa ( enkä tarkota mitään hiivaan tai satiaisiin viittaavaa), että jos en nyt oikeasti yritä saada selvyyttä kisajärjestäjän kyhäämästä arkkitehtuurista saattaa tästä tulla tulla yks kilpaurani suurimmista harharetkistä. Meitä oli siinä isompikin joukko haahuilemassa ympäriinsä yrittäen selvittää reitit ja töttöröt, mihinkä kääntyä ja mistä.
Yhteisvoimin saatiin rakennettua jonkinmoinen hatara kaavio reiteistä, joita noudattelin kilpailussa kohtalaisella menestyksellä. Suurin pummi väärän pyörältä pois nousupaikan lisäksi tuli fillaroidessa, jossa missasin yhden käännöksen posotellessani alamäkeen oikein aero-munamaisena ohjaamon tikuissa roikkuen katse kiinnitettynä sulkuviivaan. Nostessani taas päätäni etiäpäin nähdäkseni tuli mieleen minne ne edellä menneet perät olivat äkisti hävinneet. Pystyin vaivoin erottamaan vaimeaa torven tööttäilyä. Hiljensin vauhtia ja kurkin ympärilleni. Onnekseni siinä oli laajaa ja aavaa peltoaukeeta pitkän matkaa, ja kaukana horisontissa aiemmin ohittamani risteyksen jälkeisellä bussipysäkillä seisoi motskari kuskeineen parkissa vilkuttelemassa ja tööttäilemässä. Hetken aikaa odottelin autoletkan ohiajoa ja pääsin ympäri kirmaamaan takaisin reitille ratsuineni.
Ennen harhaanajo_episoodia olin jo pulikoinut vajaan pari kilometriä, joten kerrotakoon siitäkin räpiköimisestä muutama sananen.
Ensimmäisen kilometrin kauhoin ja sätkin kuin kala kuivalla maalla, jonka jälkeen olin jo niin
 |
| Neopreeni-nakinkuoren pukeminen |
Uintireitin lopussa oli itselle vaikein haaste, kun onnistuin suunnistelemaan väärältä puolelta poijua autopilotti päällä.
Sain näköhavaintoa toisesta uivasta purjekalasta ja tuli siinä vetästyä uparit ja otettua muutama lisämetri uiden takaisin ns. oikean eli kisareitin mukaisesti. Kornia sinänsä OikeanReitin Mikkokin kuulutteli samalla että hienosti menee, just niinkuin käsikirjoituksen mukaan, että sieltä tullaan vähän lisämetrejä hakien. Niinkuin aina, olis voinut lisätä, jos olis tunnistanut sen nahkakuulaa muistuttavan lakin ja ufolasien alta kuka siellä taas sekoilee.
Jos jotain postiviista tästä rävellyksestä voi sanoa oli se, että uintitahti sentäs vähän parani siitä kesäkuun alkusesta kuolleen kalan kellunnasta, josta minun ei siis pitänyt mainita sen enempää kuin blokin alussa kerroin. Edellisessä kisassa olin siis ollut kuin tönkkösuolattu muikku uuden pukuni sisällä, jonka tästä syystä siis päätin laittaa 60 asteiseen saunaan lämpiämään yöksi päivää ennen tätä kisaa. Ihan vaan ajatuksella että josko sitä mahtuis ahtaamaan berberinsä neopreeninakinkuoreen ihan vaan vähän paremmin. Näin jälkikäteen tuli mietittyä että whaaat, mistä näitä ideoita mun päähän oikein satelee. Pitää mennä järjestämään luonnontieteellis-kokeellinen testi säilyykö kumikala hengissä saunassa, ja vielä täysin uudenkarheana, hyvä kun hintalapun saanu irrotettua. Normaalisti ajatteleva ihminen ehkä kokeilis vältellä ennemmin sitä jääkaapin valoa ja sulattaa jotain muuta pois kuin pankkitilin saldoa ja neopreenia kiinni saunan ylälauteisiin.
Sääksestä nousin kiristävä kumipuku päälläni uimalakkia heitellen ( ja tässä tapauksessa nuukana tyttönä myös keräillen) ja lähdin juoksemaan vaihtoaluleelle. Läähätin ja puuskutin kuin viimestä päivää, jotta saisi höngittyä kehon mahdollisimman puhtaaksi ja jalat tuoreiksi ennen pyörälle nousua. Fillari lähtikin hyvin liikkeelle, liekö sitten alun alamäki vaikuttanut tuntemukseen. Muutenkin fillari kulki suht tasaisesti koko matkan, suurimmat haasteet pyöräreissussa olivatkin tankkaukset maastopyörästä lainatun tankolaukun kanssa, jossa lippakansi( EN enää ikinä ota sitä minnekään!) repsotti vähän väliä auki ja eväät meinas olla levällään kuin Jokisella konsanaan siellä samasella Vihdin tiellä, jossa harhailin. Onnekseni sain rävelleltyä sen verran kotelon kannen kanssa, että suuremmilta hävikeiltä vältyttiin ja ainakin osa snikersin ja raakapatukan paloista meni kitusiin eikä ohiajavan auton tuulilasiin. Se on jotenkin jännä ettei sitä kerrasta opi, että joku tavara on täys p*ska tai soveltumaton noin niinkusta käyttöön. Tahkolla nimittäin lensi eväät pöpelikköön samasesta laukusta laskiessani Kinahmilta alas jo melkein alkutekijöissä kannen mekanismin pettäessä. Onneksi ei ollut kännykkä asetettuna laukun kannen muovin alle sille tarkoitettuun paikkaan. Olis sekin saanu kunnon kyydit ja päätynyt puskaradioksi jonkun kannon tönöön niitten mun poislentäneitten eväitten viereen jäniksiä viihdyttämään.
Haasteet fillarilla ei ihan tähän laukkuleikkiin jääneet. Onneksi kisaan osallistunut kaverini oli sen verta reipas ja aktiivinen savolainen ja toimi meidän hitaitten hämäläisten puskaradiona. Hän kävi kytiksellä pyöräilyreiteillä jo edellisenä iltana ja informoi tiepäällysteiden kunnosta. Hän oli myös bongannut naamakirjasta ko. riathlooni järjestäjän sivuilta suht "mielenkiintoisia" kuvituksia niin sanotulta asfalttitieltä. Osas varottaa, että saattaa olla vähä pomppusempaa reittiä tiedossa ja että levykiekkoki voi olla syytä jättää soitinkoteloon, jos haluaa sen pitää vielä tallessa ilman suurempia halkeemia.
Tästä "faija ajetaanhan huomenna se mökkitie" -informaatiotulvasta hätääntyneenä päätin jättää harkkavanteet alle "made in china" kuitukiekkojeni sijaan ja painelin jopa motonettiin ostamaan kaasupatruuna_härvelin avukseni. Tosin varasisuria en kuitenkaan muistanut hommata. Onneksi kisakaverini Helenellä oli mukana kaks varakumia ja sain pummattua toisen itselleni kisapaikalla.
Jonkinmoiseksi etiäiseksi tätä varustautumista renkaanvaihtoon voisi kutsua, koska toisella pyöräkierroksella se kumi sitten oikeasti pamahti rikki huonokuntosimman tiepätkän alussa. Pari kirosanaa, ei kiitosta, ja muija hommiin. Joku reitinvalvojana toimiva kolme kertaa meikäläisen kokonen järkäle tusautti motskarillaan siihen viereen toljottelemaan kuis mun renkaanvaihtobisnes sujuu.
Tasan kaks kertaa mulla on ollut kisassa varasisuri mukana. Ja kummallakin kerralla se on ollut ilmainen. Ja kummallakin sitä on tarvittu. Viimeksi se tapahtu Jämillä ja nyt uudestaan. Jämillä oli mukana ilmasiks kaupasta saatu "ota tästä" sisuri, jota jumppasin yhdellä rengasraudalla helvatin korkeilta vanteilta yli puolituntia sormet veressä irti. Saatuani sisurin paikalleen aloin pumppaamaan ja siitä "ota tästä ilmasta helpotusta " kumista katkes venttiili. Voin todeta, että jos joskus on ollut musta hetki elämässä niin justiinsa ainakin tuolloin. Sillä kerralla joutu huutelemaan ohiajavilta uuden sisurin ja sain vielä palomiehen avukseni vaihtamaan toisen sisurin paikoilleen.
 |
| maaliposeeraus |
Huikkasin möhkölle sattusko sillä olemaan pumppua motskarin kyydissä mukana. No ei ollut.
Löin sen patruunan sille käteen, ja sanoin et selvitä sä, miten se värkki toimii ja aloin samalla säästääkseni aikaa nostelemaan varovasti päällikumia paikalleen sisurin ollessa edelleen täysin tyhjänä. Rukoilin samalla, että se sisuri ei vaan jää mistään väliin ja rikkoonnu. Kun olin saanut kumin paikoilleen käännyin takas motomöhkön puoleen ja kysäsin oliko se onnistunut ratkasemaan patruunamysteerin. No ei ollut. Muutama epätoivoinen painelu vielä itse siihen päälle, tuloksetta ja ainoana vaihtoehtona oli alkaa huutelemaan kuin epätoivoinen liftari konsanaan ohi ajavilta olisko pumppuu. ( Oma varapumppu oli ottanut livohkkat Tahkolla satulalaukusta, surkean vetoketjun ansiosta... Motonetin valikoima petti, kun niiden minipumput oli loppu ja paikallinen pyöräverstaskin oli todettu olevan lomalla jo aiemmin päivällä, kun olisin tarvinnut fillariini keskiölaakeriin suojakumia. Sen kumin taiteilin omin kätösin garminin kumikiinnitysrenkaasta ja
moottorisilikonista.)
Vanhempi herrasmies pysähtyi auttamaan ja todellakin tuli kuin tilauksesta taivaanisältä.
Hän kertoi olevansa ajelemassa siellä reitillä tsekkaamassa, jos joku sattuu tarvitsemaan apua.
Pelastajanikin kokeili ensin kanssa patruunan räjähtävyysherkkyyttä, tuloksetta, jolloin yhteistuumin totesimme, että nyt vaan äkkiä ilmaa pumpulla sisään. Ilmeisen kovakuntoinen auttaja oli, koska sanoi että siinä pumpatessa tuli lämmin, kun pyöräillessä olikin ollut vähän vilu. Ite olin siinä pikkutrikooasussani ja toinen oli vuorattuna vaatteilla ku olis ollut ihan eri vuodenaikaan paikalla. Kiinnitin renkaan ja kiitin vuolaasti kumpaakin avustaajaani ja lähdin raivokkaasti polkemaan ohi ajaneita kiinni.
Juoksussa sijoitukseni näytti melko stabiililta, joten keskityin nautiskelemaan ( niin paljon kuin juoksusta nyt voi uinnin ja pyöräilyn jälkeen pehmellä ja mutaisella ja soiselle metsätiellä nauttia) ja yritin pitää juoksun rentona ja tasainena koko matkan. Onnistuikin tässä suht hyvin ja maaliviivan ylitin samalla sijaluvulla, toisena. Talvella tuli hommattuan sykemittarikin, josta en kyllä vielä muistanut painella mitään vaihtoja tai moodeja ( mulla on vaan yks- ja yleensä täysiä) jolla mennään alusta loppuun. Mittari näytti keskisykkeiden olleen VK1 alueella, joten itselleni suoritus oli juuri sellainen, mitä lähdin hakemaan, hyvä harjoituskisa eikä liian kovilla tehoilla. Näillä eväillä kohti seuraavia koitoksia. H
uomenna olisi tarkoitus suorittaa SuurJoroinen yhdessä TCC-seurakavereiden kanssa. Toivottavasti ilman renkaanvaihtotalkoita tai muita kommervenkelyksiä.
Elina
Kommentit
Lähetä kommentti