Ennen ja jälkeen muodonmuutoksen

Ennen kesät oli kuumempii, muijat kauniimpii ja kisat kevyempii.

-Sano muikku, ja hymyile, kalapuikkoviiksi

Nykyää kesät on paahteisii muijat pelottavampii ja partasuisii...

"Ooks sä alkanut vetää horkkaa ku sul kasvaa jo viiksetki."

Exä totes ja nauraa räkätti ku hain tytärtäni toissa viikolla shoppailemaan petshoppi_muoviörkkejä kirpputoreilta. 

"Olisinki!"Mietin vatutuskäyrän hipoessa pilviä toisen laukoessa mulle ikääntymiseen liittyvä ihania totuuksia. Todisteeksi karvattomuudesta esittelin vielä lähietäisyydeltä mun viimesen päälle nypittyä ylähuultani. 

Samaan syssyyn gunttereiden ihmettelyn jälkeen exäni huomautti, että oonko mä juossu ovea päin vai miks mul on tumma poikkiraita keskellä ottalohkoa. Mun huumorintaju ja keskustelu loppu siihen, exän naurut tais kestää huomattavan paljon pitempään... Mut pakko näin jälkikäteen on vaan todeta, että ei siinä exän näkökyvyssä taida vikaa olla. Kyllä toi mun seepraa muistuttava rusketusraidotus näyttää viiksikarvotukselta, kun osaa kuvata sopivasta kulmasta ulkonäköä mairittelevat selfie-otokset. Nappasin tähän bloki_vuodatukseeni maalikamerakuvia mukaan,  ihan vain todistaakseni, ettei se urheilu aina niin kaunista katseltavaa ole. 

Mietin et minkämoisia Mörkö-Markoja ja Mörkö-Merjoja noi urheilukuvaajat  oikein yrittävät metsästää, kun tuppaavat saamaan niin glamoureita otoksia aikaseksi. Heti ei tulis mieleen lähteä ottaa samalle kuvaajalle perhepotrettia studioon, kun on saanu kisakuvat ladattua ihasteltavaksi omalle koneelle. Mut pakko on kyl nostaa hattua päästä ja todeta, että harva kykenee yhtä hyvin kaivamaan naisesta esiin sen suohirviön ja örkin risteyksen ihan vain silkalla tuurilla ja oikealla kuvakulmalla. Kisakuvaus on ilmeisesti sellanen taiteenala, ettei mun tarvitse sitä yrittää ymmärtää. Naaman peittävät pleksit päähän ja leveempi hymy vaan ens kerralla varusteeksi. Jos se ei toimi, voin aina käyttää kommandopipoa tai vaan väittää pokerina et kyl mulla oli se viimevuotinen halloween-maski päässä aurinkolipan lisäksi. 

todellakin, printtitosite kisaohjeista!

Kuvista huolimatta Vantaan sprintti sujui loppukiriä lukuunottamatta aika tasaisesti. Jaksaminen on hyvällä tasolla, mutta omassa tekemisessä oli  pyöräilyssä sekä ekassa kolmessa juoksukilometrissä liikaa lammasta ja "mukavuusvetoa" mukana. Ekat kilsat  juoksin sopivassa peesissä. Sit tuli sellanen napsahdus päässä, että mähän jätän ton toisen naikkosen nyt tähän, vaikka todellisuudessa roikuin ite kymmen_metrisessä_jojossa koko ajan. Juoksun alusta asti olin taistellut vastaan tippuako kyydistä vai ei. Hullunkiilto silmissä painoin puuskutusta päälle, vilkun ohi ja loppuun kaivoin sellaset yrjökirit maalisuoralle, että  kello oli mun puolella 15 sekuntia maaliviivan ylityksen jälkeen. Jonkinasteisesta taistelutahdosta toi tän vuotinen maalikuvakin kielii, sen verta tuskastuneen näkönen otus sieltä takas kurkistelee.

Anyway, uinti on selkeästi parantunut, on se sit vettä halkovien viiksien tai tekniikan ansiota. Puolitoista minuuttia lähti viime vuotisesta ajasta, vaikka suunnnistelin minne sattuu ja ajauduin peesailemaan rantaviivaa kiertelevää porukkaa. Jatkossa onkin syytä harjotella tota krokotiilin katsetta ja kunnon navigointia, niin sais metrit pysymään lähempänä kisassa vähimmäisvaatimuksena olevaa määrää. Ettei niinku turhaan velvollisuuden tai muuten vain pölhöpäisyyden takia tartte rykästä ylimäärästä. Pyöräajassa tuli minuutin verran hyvää, mihin vaikutti eniten tyyni sää ja umpikiekko takana. Muuten polkeminen oli  aika laimeeta ja kaartelin sellasta siksakkikuvioo aina välillä, että ois voinu  luulla mun olevan matkalla Pikku Eerosta tai Vanhasta Nallukasta kotio. Juoksussa napsin vielä hyvää puolisen minuuttia, kiitos loppurutistuksen. Yhteensä lähti kolmisen minuuttia kellosta veks, mikä ei kuitenkaan kohtentanut sijotusta tällä kertaa. Sama kuuluisa fem kom fem edelleen.  

Erittäin positiivista oli kuitenkin  se, että olin ajoissa, kiitos matka- ja seurakumppanini Tuijan! Tutustuin ohjeisiin, kuuntelin infon, verrasin, pakkasin yms yms. ajoissa, Kiitos Tuijan!  Sen verta herran tai tässä tapauksessa rouvan  pelkoa oli et ootin jo viisminuuttia etuajassa pihalla Tuijaa, et ollaan varmasti ajoissa liikkeellä. 

Näemmä vanha koirakin voi oppia uusille tavoille ainakin aikataulujen suhteen, kun riittävästi yrittää... Joten tästä sitten kuivailemaan mun krokotiili-itkut mitaleiden uupumisesta ja tekemään lisää swim, bike & run treeniä, jotta se menestyksen päivä vielä koittaa! Se on vaan päästä kii jääkö sitä soffalle lojumaan.

Elina